Hamilton 992B

Laajan yleisön keskuudessa junakellolla tarkoitettiin usein isokuorista, amerikkalaista taskukelloa, jonka takapohjassa oli veturin kuva. Monet suureen länteen rikastumaan lähteneet suomalaiset toivat palattuaan mukanaan sen tyylisen kellon, yleisimpinä merkkeinä Waltham tai Elgin. Junankuvasta huolimatta nämä kellot eivät useinkaan olleet varsinaisia rautatiekelloja, vaan yleensä peruslaatuluokan 15-kivisiä, mutta tällainen koristelu loi sopivasti mielikuvia rautateihin liitettävästä täsmällisyydestä. "Oikean" junakellon määritelmä on muutenkin hieman häilyvä, sillä Yhdysvalloissakin vielä 1800-luvun loppupuoliskolla eri rautatieyhtiöt määrittivät itse, millaisia ajannäyttäjiä henkilökunta sai käyttää. 1891 tapahtuneen suuren rautatieonnettumuuden -johon ainakin osasyyllisenä oli toimimaton kello- seurauksena otettiin yhdysvalloissa käyttöön yhteiset vaatimukset rautatiekronometrejä varten.

Yli puoli vuosisataa amerikkalaiset rautatiekellot edustivat taskukellojen eliittiä, ja täten ne olivat pitkään myös haluttuja kellokeräilijöiden keskuudessa, myös täällä Suomessa. Nykyään muoti on muuttunut, ja rannekellot ovat ajaneet keräilykohteina ohi junakelloistakin. Rautatiekelloillekin löytyy ottajia, mutta ellei ole kyse todellisesta huippyksilöstä, hinnat ovat kellojen korkeaan laatuun nähden yleensä huokeita. Tämä Hamilton edustaa näiden kellojen tuoreempaa polvea, sarjanumero ajoittaa sen 50-luvun alkuun. 992B on erittäin hyvässä maineessa oleva, mutta ei varsinaisesti harvinainen koneisto, jota valmistettiin 40-60 -luvuilla yli puoli miljoonaa kappaletta.

Aikaan asetus näissä kelloissa ei tapahdu nuppi ulos vetämällä, vaan lasisarja kierretään irti, ja klo. 1:n kohdalla oleva pieni vipu vedetään ulos. Nyt nupista kiertämällä voidaan siirtää osoittimia. Tämä sinänsä vanhanaikainen ominaisuus pysyi vaatimuksena rautatiekelloissa, koska sen avulla vältettiin tilanne, jossa kelloa vedettäessä vahingossa siirretään osoittimia.

Taulu ja osoittimet pois, asetuskoneistoa purkamaan. Käyn purkamisen läpi tässä tekstissä aika pikakelauksella.

Taulun puolen vastakivilaakerit irti, joita 21-kivisessä riittää liipottimen lisäksi myös ankkurille ja käyntirattaalle. Jotkut pesevät kellot ne paikoillaan, mutta itse en luota että saan hyvän pesutuloksen vastakiviä irroittamatta. Nämä reikäkivet taas jäävät paikoilleen pohjaan.

Liipottimen silta vastakivilaakereineen ja rukkaosoittimineen purettuna pesua varten.

Laakereissa ja siltojen pinnoissa on pinttynyttä likaa, joten esipesen pohjan ja sillat erikseen vahvassa pesunesteseoksessa. Tämän jälkeen ne ja muut osat menevät vielä normaaliin tapaan kellopesuriin.

Jousessa on melkoisesti esijännitystä, voimaa piisaa tässä varmaan vielä toiseksi seitsemäksikymmeneksi vuodeksi.

T-ulkopäällä varustettu jousi kelataan kokoojaan niin, että ulkopää jää ulos. Tämä asetellaan kotelossa paikoilleen, ja samalla ruuvarilla ulkopäätä kiinni painaen vapautetaan jousi kokoojasta.

Puhdas jousi puhtaassa kotelossa.

50-luvun kello on jo siinä määrin moderni, että aukileikatusta lämpötasausliipottimesta on jo luovuttu. Materiaalitekniikan kehittyminen mahdollisti lämpötilavakaat liipotinspiraalit, jollainen tässäkin kellossa on. Muuten melko perinteinen, ja kaunis, liipotinkomplee. Neljä kehällä olevaa rukkaruuvia näyttävät huomattavan suurilta. Muutenkin koneisto on periamerikkalaiseen tyyliin kovin jykevä, mikä ei ole kestävyyden kannalta ollenkaan huono asia.

Ennen rataskoneiston kasausta pitää vastakivilaakerit kasata ja öljytä. Taulun puolen ankkurin ja käyntirattaan laakerit paikoillaan, liipottimen laakeri vasta menossa paikoilleen, kuvassa ylösalaisin. Vanhemmissa kelloissa tämän tyyliset laakerit oli yleensä toteutettu erillisillä, pyöreillä ja usein kultaisilla kivisarjoilla, joista jokainen kiinnittyi kahdella pienen pienellä ruuvilla. Nuo vanhemmat olivat elegantimman näköisiä, mutta nämä täytyy kehua huomattavasti helpommiksi käsitellä.

Vetoakseli kytkinrattaan ja vedonvälitysrellin kanssa kiinnittyy pohjan ja jousikotelon sillan väliin C-mallisella klipsillä.

Rataskoneisto paikoilleen.

Isot sillat paikalleen. Rataskoneiston sillassa näkyy käyntirattaan vastakivi, joka on jo ennen tätä kasattu ja voideltu.

Ja sama asia ankkurin sillan kohdalla, joskin tämä on jätetty voitelematta. Ankkurin laakereille ei pikkukellossa voitelua tule, sillä sen tekemä liike on niin pieni, ja vaikuttavat voimat niin onnettomia, että kevytkin öljy haittaisi käyntiä, erityisesti kun se pääsee yhtään ikääntymään.

Liipotinsilta kasattuna, liipottimen laakeri jo alapuolelta öljyttynä.

Taskukellon liipotin on siinä määrin painava, että toisin kuin pienemmissä kelloissa en kiinnitä sitä ensin liipotinsiltaan, vaan asettelen sen paikoilleen alapohjan laakeriinsa, ja siirtokiven ankkurin oikealle puolelle...

...Ja asettelen sillan näiden päälle ja pujottelen ulkopääntolpan paikoilleen. Näin vältytään liipottimen pieneltäkin roikottelulta spiraalin varassa.

Asetuskoneistoa kasaan.

Valmista taulun puolella.

Ja myös koneiston puolella. Tätä kelloa ei ole käsitelty huonosti, ja se näkyy siinä, että käyntierot asentojen välillä ovat pieniä, ja rukkaosoitinta ei juurikaan tarvitse siirtää keskeltä, jotta kello käy aikaa. Olen tämän lisäksi huoltanut vain yhden amerikkalaisen rautatiekellon, Elgin "Father Timen" Ensimmäisen Maailmasodan ajalta, ja sekin oli mainiosti käyvä kello yli sadan vuoden iästään huolimatta. Tämä 40 vuotta uudempi Hamilton on ajannäyttäjänä yhtä hyvä, ellei jopa parempi, mutta viimeistelyn taso ei aivan yllä tuon vanhemman Elginin tasolle. Uskon tämä johtuvan enemmän iästä kuin merkistä, kelloista vain yksinkertaisesti tuli enemmän ja enemmän massatuotteita tuona aikana. Ja ei tämän tuoreemman Hamiltoninkaan viimeistelyä voi millään mittarilla huonona pitää.

Taulu ja osoittimet paikoilleen. Jos taulu olisi virheetön, sitä voisi äkkikatsomalla luulla emaliseksi, mutta omintakeinen halkeilu paljastaa sen ns. melamiinitauluksi, jota hetkellisesti käytettiin halvempana korvikkeena perinteiselle emalitaululle viime vuosisadan puolenvälin tuntumassa. Melamiini ei kestä aikaa ja käsittelyä samalla tavalla kuin emali, ja tuloksena on usein jotain tämän tapaista halkeilua, tai jopa puuttuvia paloja, joilta on tässä onneksi sentään vältytty. Materiaalin vuoksi kohtelen taulua vielä varovaisemmin kuin yleensä, enkä edes yritä puhdistaa tahroja siitä millään aineella. Irtoroskat vain pois rodicolla ja pumpulla.

Kellossa oli lähtiessä yleensä halutumpi mineraalilasi, mutta se paljastui kuoren pesussa aika runsaasti alimittaiseksi kuoreen, ja se oli kiinnitetty epäsiististi suurella määrällä liimaa. Korvasin sen sitten normaalilla muovilasikkeella, ja pistin vanhan talteen tulevaisuutta varten, jos sille vaikka löytyisi vielä joskus sopiva kuori.

Koristeellinen vetonuppi on merkitty "HAMILTON - RAILROAD".

Takapohjan leima paljastaa kuoren ns. kultafilee kuoreksi, jossa on paksumpi kultaus kuin dubleekuoressa. Jalometalliarvoa kuorella ei kuitenkaan käytännössä ole, sen verran ohut on "paksukin" kultaus. Käyttöä se kuitenkin kestää paremmin kuin muutaman kymmenen mikronin dubleet.

Amerikkalaisia taskukelloja on Suomessa paljon, mutta otan niitä huollettavaksi erittäin valikoiden. Kelloja on niiden elämän varrella korjailtu usein taitamattomasti, ja varaosia saa usein todella heikosti. Hyvin säilynyt laatuluokan "Jenkkikello" on kuitenkin näyttävine viimeistelyineen kaunis katsoa, ja usein mainio ajannäyttäjäkin.